Yhteinen odotusaika

Olen miettinyt paljon nyt esikoista odottaessa, miten huomioin myös miestäni ja miten saisin hänet jotenkin tiiviimmin osaksi koko odotusta. Kyseessä on kuitenkin meidän perheen yhteinen odotusaika, ei yksin minun. Kun miettii kaikki neuvolakäyntejä ja muita, keskittyy toki huomio aika lailla ihan pelkästään äitiin. Sehän onkin ihan luonnollista, kun äiti on se, joka lasta kantaa, ja jonka terveyttä seurataan. Mutta onhan mieskin kuitenkin se isä tässä ja ihan yhtä lailla mukana koko ajan, mietin.

Jotenkin yritän itse tietoisesti osallistuttaa tulevaa isää tähän odotukseen kaikin eri tavoin, kun muuten koen jotenkin, että isä helposti jätetään turhan ulkopuolelle. Äidin hyvinvointi, äidin kokemukset, äidin tuntemukset, hyvät olot, pahat olot, ahdistukset jne… Voihan isä kohdata ihan samoja ajatuksia ja ahdistuksia, kuin äitikin, vaikkei lasta kannakaan? Tuntuu, että kaikki pyörii niin paljon äitien ympärillä, että kuunteleeko kukaan isiä. Monet miehet, kun eivät keskenään ehkä niin herkästi analysoi ja jaa tunteitaan ja tuntemuksiaan.

Muistan kerran nähneeni myös jonkin rannekkeen, joka isällä oli ranteessaan koko odotusajan. En muista oliko kyseessä jokin vitsi vaiko oikea tuote tai idea, mutta nyt huomasin miettiväni asiaa uudelleen, kun seurailen omia tuntemuksia maha-asukin kanssa. Tuo ranneke oli sekä äidillä, että isällä, ja äiti aina värisytti isän ranneketta, kun mahassa tai olossa tuntui jotain raskaana olemiseen viittaavaa. Mietin nyt jälkeen päin, että en yhtään ihmettelisi, jos joku tuollaisen vielä toteuttaisi. Muuten isä jää helposti ulkopuolelle, niin tuntemuksista, kuin koko odotusajasta. Itse ainakin muistan raskauteni koko ajan, ihan joka tunti, kun koen jotain omituista tai uutta. Isä taas ei jaa tätä kokemusta samalla tasolla, vaan on täysin äidin kertomusten varassa. Jos puheyhteys on vielä huono tai toinen pitkät ajat poissa, voin kuvitella, miten etäällä tavallaan isä on.

Ehkä kyseinen ranneke on jo äärimmäisyyksiin menoa, mutta jotenkin toivoisin, että nykyiset systeemit niin Virossa, kuin Suomessakin, ottaisivat isän paremmin mukaan koko pitkään jaksoon. Isällä voi olla ihan yhtä paljon kysymyksiä ja mieltä painavia asioita, kuin meillä äideilläkin. Miksi me saamme kysellä kaiken, mutta mies ei saa suoraa huomiota ja apua asiantuntijalta? Tero on ainakin ollut todella tiiviisti mukana odotusajassa ja ollut todella kiinnostunut monestakin eri asiasta – niin kuin minäkin. Tuntuu vain, että monesti vain mieheltä ei vastaanotoilla kysellä juuri mitään. Hyvä jos edes tuoleja on paikalla kaksi!

Mitä mieltä olette asiasta? Voitteko yhtään samaistua näihin ajatuksiin? Entä, mitä keinoja itse koette olevan siihen, että miehen saisi tiiviimmin osaksi yhteistä odotusaikaa?